Pelikaverit: Stadin golfarit
Mauri ja Risto Maunula ovat pelanneet golfia yhdessä kohta viitisenkymmentä vuotta. Isä ja poika täydentävät toistensa kertomuksia kuin vanha pariskunta ja syöttävät toisilleen tarinoiden aloituspalloja kuin parhaatkin tennispelaajat.
Mauri Maunula:
Aloitin golfaamisen 60-luvun puolivälissä. Olin tuolloin liikennelentäjänä Aerolla, nykyisellä Finnairilla, ja minulla oli paljon vapaata lentojen välissä. Hankin käytetyt mailat New Yorkin -matkalta ensin itselleni ja vähän myöhemmin myös Ristolle. Olemme molemmat olleet Helsingin Golfklubin (HGK) jäseniä vuodesta 1972 lähtien ja nykyään pelaamme pääsääntöisesti siellä.
Olen pelannut ihan ensimmäiset pari kierrostani jo 30-luvulla, mutta silloin oli niin paljon muita harrastuksia, että golf jäi. Sekä minä että Risto olimme pelanneet aktiivisesti tennistä ennen golfin aloittamista, ja minulla oli muutenkin vahva tausta eri pallopeleistä.
Emme ole varsinaisesti kilpailleet keskenämme, mutta molempien tasoitukset laskivat suunnilleen samaa tahtia aina sinne vanhan systeemin mukaiseen 18:aan asti. Sitten minun tasoitukseni alkoivat siitä taas nousta, mutta Risto eteni singeliksi asti. Kyllä hän on ollut minua parempi tässä lajissa. Itse en ole koskaan tehnyt yhtään hole-in-onea, Risto on tehnyt yhden. Yhden albatrossin olen minä sentään tehnyt.
En tiedä olemmeko me kovinkaan erilaisia luonteeltamme. Asumme yhdessä ja pelaamme golfia ja bridgea yhdessä, eikä sen isompia riitoja ole ollut. Olemme molemmat hyvin rauhallisia. Minulla tosin ne ärräpäät ovat välillä vähän herkässä kentälläkin, ja silloin Risto nostaa aina etu- ja keskisormensa pystyyn: kaksi rankkaria. Ristohan ei kiroile. Pahin hänen käyttämänsä manaus on “voi vehvelivarvas”. Siitä ei tule rankkareita.
Oma ammattini oli sellainen, että minulla oli paljon vapaa-aikaa. Oli aikaa olla perheen kanssa paljon enemmän kuin monella muulla. Olimme paljon yhdessä ja harrastimme kaikenlaista ulkoilua. Se tässä golfissakin varmaan viehätti ja viehättää edelleen, että saa olla paljon ulkona, ja vaatiihan se myös keskittymistä ja fysiikkaa. Tätä pystyy tekemään vielä nytkin, kun jalat alkavat olla huonossa kunnossa ja liikkuminen muutenkin on vähentynyt.
Liikunta on aina ollut minulle itsestäänselvyys ja melkein intohimo. Se on varmaan pitänyt minut hyvässä kunnossa näin pitkään. Riston mielestä minun pitkän elämäni salaisuus on kyllä se, että minulla on ollut niin kiltit lapset. Se ja hyvä vaimo. Vaimon kanssa pelasimme paljon yhdessä sekä golfia että bridgeä. Ehdimme olla naimisissa 63,5 vuotta.
Nykyään pelaan enimmäkseen Riston kanssa. Olemme kavereita ja golfkavereita. Kisailemme, mutta emme kilpaile.
“Ristohan ei kiroile. Pahin hänen käyttämänsä manaus on ’voi vehvelivarvas’. Siitä ei tule rankkareita.”
Mauri Maunula
Risto Maunula:
Olin viimeistä vuotta lukiossa, kun faija tuli kerran tuliaismailojen kanssa lennolta kotiin ja ehdotti äidille golfin aloittamista. Sanoin, että “minä kanssa”. Pääsin mukaan kentälle ja kyllähän sen tietää, miten siinä käy, kun kerran osuu palloon. Se oli siinä, olen pelannut siitä lähtien joka kesä.
Viimeiset vuodet olemme pelanneet isän kanssa aika paljon keskenämme, kun hänen näkönsä on alkanut hieman heikentyä. Minun kanssani isä tietää, että katson, mihin hänen pallonsa menee, ja hän voi keskittyä lyöntiinsä. Hän haluaa pelata minun kanssani, mutta on se myös toisinpäin. Haluan maksaa takaisin sitä, mitä olen itse saanut. Faija on laittanut golf- ja tennismailat käteeni, pujottelusukset jalkaani ja haulikon olalleni. Nyt on minun vuoroni.
Olen varmaan sellainen pelaaja, joka pelaa itseään vastaan – itseään ja kenttää. Faija on samanlainen. Kun pelaamme yhdessä, meitä kumpaakaan ei kiinnosta, kumpi voittaa. Olemme osallistuneet 70-luvulta lähtien HGK:n järjestämään vuosittaiseen Isä ja poika -kisaan. Meillä on ollut siinä sellaiset neljä eri vaihetta. Ensin se meni niin, että isä sanoi: “Sinä tulet pelaamaan.” Myöhemmin hän alkoi kysyä, että pääsenkö tulemaan vai olenko työmatkalla. Kolmas vaihe oli se, kun isä kysyi epäröiden, että vieläkö kehtaan tulla hänen kanssaan kisaan. Nykyään se menee niin, että minä sanon hänelle: “Me mennään pelaamaan.”
Isän mielestä olen hyvä analysoimaan ja minulla on hyvä havaintokyky. Luulen, että hän arvostaa sitä vaikka hän tietää kyllä itsekin, missä on tehnyt virheen. Emme neuvo toisiamme, vaan sanomme sen sijaan esimerkiksi, että kai tunsit, mitä tapahtui. Faijan golfvuosilla riittää, että sanoo, mitä tapahtui. Kyllä hän siitä tietää, mitä pitää tehdä, että sama ei toistuisi seuraavassa lyönnissä.
Olemme molemmat siinä iässä, että taidot eivät ole enää samalla tasolla kuin ne olivat parhaimmillaan, mutta suhtautuminen golfiin ei ole muuttunut. Golf on aina ollut meille keino päästä irti arjesta. Peli vaatii keskittymistä ja muiden asioiden unohtamista, se rentouttaa.
Muistan yhden erityisen pelikerran 70-luvulta. Pelasimme harjoituskierrosta ennen Isä ja poika -kisaa palloa vaihtaen eli jatkoimme peliä aina toistemme lyömistä palloista. Talin ykkösväylällä molempien avaukset ja toiset lyönnit olivat muutaman metrin päässä toisistaan ja kolmannen lyönnin jälkeen molemmat pallot olivat vierekkäin griinillä. Ihmettelin asiaa ja isä totesi siihen: “Pallot ovat siellä kuin isä ja poika.” Se ja nämä nykyiset kierrokset tuntuvat erityisen merkityksellisiltä, kun miettii, paljonko isällä on ikää.
Isä tuntuu pohtivan entistä useammin sitä, vieläkö hän kehtaa tulla kentälle. Kentällä minä ja muut pelaajat katsomme häntä ja ajattelemme toiveikkaasti, että kunpa mekin olisimme tuossa iässä edelleen pelissä mukana. Siinä riittää tavoitetta loppuelämäksi.
SARI KETTUNEN
