Kommentti: Mikä siinä on niin vaikeaa, ohitusluvan antamisessa?
Jussi Miettinen
Aloittelijoiden syyksi ei kaikkea voi sysätä, sillä ohitusluvan antamisessa pelisilmä on tärkeämpää kuin pelikokemus.
Pelasin hiljattain kierroksen vieraskentällä. Vaikka peli eteni mukavaa tahtia, jossain vaiheessa kierrosta toinen paikallisista pelaajista otti puheeksi, että kierrosajat ovat venähtäneet. Uusia golfareita on kuulemma niin paljon, eivätkä he aina ymmärrä tarjota ohituslupaa.
Ehkäpä näin on, tuumasin, mutta en tuossa hetkessä uhrannut siihen tälle sen enempää ajatusta. Toki elokuun puolivälin jälkeen ripeä pelaaminen olisi entistäkin tärkeää, koska illat pimenevät nopeasti, eikä työpäivän jälkeen täyttä kierrosta meinaa muuten ehtiä pelaamaan.
Mekin lähdimme liikkeelle myöhään iltapäivällä. Pelikaverini kiersivät vajaan kierroksen, mutta itse halusin jatkaa kierroksen loppuun, kun edessä ei näyttänyt olevan pahemmin ruuhkaa.
Nopeasti tavoitin edelläni kulkeneen neljän hengen ryhmän ja heidän edessään oli tilaa. Saavuin tiille, kun kaikki neljä pelaajaa olivat juuri saaneet avauksensa lyötyä. Ohituslupaa he eivät tarjonneet, mutta kun sitä kysyin, he sen hyvillä mielin antoivat.
Lupasin laittaa juoksuksi, mutta siihen ei kuulemma ollut tarvetta. Laitoin kuitenkin.
Vähän myöhemmin tuli seuraavalla ryhmällä selkä vastaan. Odottelin par 3:n tiiauspaikalla hetken viheriön vapautumista ja olin pelannut reiän loppuun, ennen kuin edeltävässä ryhmässä kaikki olivat ehtineet edes lyödä seuraavan reiän avausta.
Tiiauspaikalla olisi ollut luonteva paikka ohitukselle, kun puolella ryhmästä oli avaukset vielä suorittamatta, vaan ei sittenkään.
Ensimmäinen kommentti ryhmän toiselta etutiiltä pelanneelta jäseneltä oli, että ”nyt joudut vähän odottelemaan”. Ei kovin otollista maaperää ohitusluvan kysymiselle…
Matkalla tiille vastaan tuli ryhmän kaksi muuta jäsentä ja kysyin heiltä, mahtaako edessä olla pelaajia. Ei kuulemma ollut, joten tiedustelin diplomaattisesti, voisinko jossain vaiheessa mennä ohitse. Vastaus tuli vähän tylyn oloisesti: ”No, mene nyt sitten”.
Tiillä huomasin, että kehonkielestä päätellen ohitusluvan antaminen ei ollut kaikkien mieleen. Niinpä löin nopeasti avauksen ja kun menin ryhmän ohitse, lupasin laittaa juoksuksi. ”No hyvä” ja ivallinen naurahdus, tekivät selväksi sen, että ohitustilanne kismitti kovasti.
Mikä ihme siinä on niin vaikeaa laskea nopeampaa ryhmää tai pelaajaa ohitse?
Tässä tapauksessa ohitus hidasti ohitettavan ryhmän peliä muutamalla minuutilla, mutta nopeutti minun kierrostani ainakin vartilla – oltiin jo sen verran pitkällä kierrosta.
Eikä kyseessä ollut aloittelevien pelaajien ryhmä, vaan svingeistä ja tasoituksista päätellen koko kvartetti oli kokeneita golfareita. (Sen verran nihkeä suhtautuminen jäi kaivelemaan, että katsoin pelaajien tasoituksen myöhemmin ajanvarausjärjestelmästä).
Golfarien keskuudessa usein syytetään aloittelijoita alastulojälkien paikkaamatta jättämisestä, hitaasta pelistä ja milloin mistäkin, mutta itse olen tullut siihen tulokseen, että pikemminkin monella kokeneella pelaajalla on peiliin katsomisen paikka.
Sellainen tuntuma minulla nimittäin on, että ohitusluvan olen helpommin saanut vasta-alkajilta kuin kokeneilta pelaajilta. Monesti aloittelijat jäävät oikein odottamaan sitä, että voisivat laskea nopeamman ryhmän ohitse.
Pelikokemuksen sijaan pelaajalla pitääkin olla pelisilmää. Eikä siitäkään ole apua, jos golfkentällä liikkuessaan onnistuu jollain ilveellä samanaikaisesti istumaan tukevasti sen päällä.
