Yhden mailan mies
Oliver Lindell myöntää, että joskus lähestymistapa lyönteihin saattaa olla jopa yltiöpäisen optimistinen. Viheriön ympärillä hän luottaa 58-asteiseen wedgeensä.
KONKARIT JA varsinkin britit puhuvat usein siitä, että lähipelissä pallo kannattaa pitää matalana aina kun mahdollista. Juniorit ja nuoret pelaajat eivät usein näe asiaa samalla tavalla. Miksi kontrollia olisi yhtään sen enempää, kun pallo pomppii maata pitkin kuin, että se matkustaa ilmassa?
Itse olen lähipelissä pitkälti yhden mailan varassa. Se on perua junnuajoista, jolloin treenasin lähipeliä käytännössä aina lob-wedgeä käyttäen. 58-asteinen wedge on edelleen suosikkimailani viheriön ympärillä.
OLEN LAPSESTA asti opetellut erilaisia lyöntejä, joilla voin saada pallon lipun viereen myös vaikeista paikoista. Siksi lyöntivalikoimani on laaja ja tykkään käyttää muitakin kuin lähipelin peruslyöntejä.
Muokkaan mielelläni lavan asentoa, alkuasentoa ja svingin suuntaa. Jopa osumaa säätelen lavan ala- ja yläurien välillä. Nämä variaatiot tuottavat erilaisia kaaria, spinnejä ja lopputuloksia.
Tärkein asia minulle on kuitenkin visualisaatio ja lyönnin suunnittelu. Sen jälkeen kuvaan astuu toteutus. Kun saavun pallolle, alan visualisoida pallon kulkureittiä reiälle. Usein se on aika simppeli, mutta välillä hyödynnän mielikuvitusta.
Tärkein asia on määrittää, mihin pallo putoaa ja minkälaisella kaarella. Kun siihen yhdistää spinnin ja pomput, lopputulos alkaa hahmottua. Sen jälkeen se on vain omista käsistä kiinni.
Yksi asia mitä en vielä osaa kovin hyvin on suorittaminen eri mailoilla. Ihan varmasti osaan chipata myös rautakasilla, mutta en käytä sitä juuri koskaan kilpailuissa, tuskin useammin kuin kerran vuodessa.
Se ei tietenkään tarkoita, että kaikkien kannattaa chipata näin. Suurimmalle osalle matala chippi on edelleen oikea valinta suurimmassa osassa tilanteita. Haluan kuitenkin haastaa myös tavalliset golfarit treenaamaan muitakin kuin peruslyöntejä.
Jos range-harjoittelusta nappaa kymmenen minuuttia chippiviheriöllä harjoitteluun erilaisia lyöntejä kokeillen, kentällä voi löytää uudenlaisia tapoja kuljettaa pallo reiän viereen. Harvoin se chippi kuitenkaan lähtee liian yksinkertaisesta paikasta.
OLEN PARHAIMMILLANI, kun pallo on alle 50 metrissä. Oma suosikkilyöntini on noin 40–50-metrinen wedge-nosto väylältä. Näistä paikoista lyön lähes aina korkean, pehmeästi viheriölle laskeutuvan lyönnin, joka pysähtyy nopeasti. Vähän lapaa auki ja letkeällä rytmillä. Se on ihana tunne, kun osuma napsahtaa ja tietää pallon tanssivan reiän vieressä.
Hyvä lähipeli vaikuttaa myös muuhun pelaamiseen. Jos lähipelissä on itseluottamus kunnossa, voi ottaa kiinni aggressiivisempia linjoja lähestymisissä, kun ei tarvitse pelätä chippaamista ja mahdollista bogia.
Lyön mieluummin par-vitosen toisen lyönnin 50 metrin päähän kuin sataan metriin. Jotkut haluavat lyödä täyden lyönnin sisään, minä tykkään pelailla puolikkaita. Toki on tilanteita jolloin on pakko jättää täysi lyönti – esimerkiksi tarvitaan paljon spinniä esimerkiksi etulipulle lähestyessä.
PARAS MUISTONI lob-wedgen kanssa on samalla aika hauska. Olin viime vuonna pelaamassa European Tourin karsintafinaalia Lumine Hillsin seitsemännellä reiällä. Bägiäni kantoi silloin fysiikkavalmentajani Topi Lösönen.
Topi lupasi tehdä 100 seinäkyykkyä, jos lyön 56-metrisen lyönnin sisään. Myötätuuleen ja etulipulle pelattu lyönti oli todella vaikea, mutta löin todella pehmeällä osumalla pallon reikään. Illalla oli ilo seurata, kun valmentaja piti lupauksensa ja kyykkäsi jalkansa kipeiksi.
Tulevaisuudessa tavoitteeni on oppia nykyistä monipuolisemmaksi viheriön ympärillä. Matalilla lyönneillä on käyttöä ja aion treenata chippejä myös muilla mailoilla kuin lob-wedgellä. Toistaiseksi olen kuitenkin kisatilanteessa vielä aika pitkälti yhden mailan mies.
Oliver Lindell on 20-vuotias porvoolainen golfammattilainen, joka pelaa Challenge Tourilla. Hän kuuluu Team GoGolfiin. Juttu on alunperin julkaistu GoGolf 3/19 -lehdessä. Lehti on GoGolfin jäsenetu.