Hyppää pääsisältöön

Caddiemaster

02000-4653

Asiakaspalvelun arkisin klo 10–18

Välineiden kehitystä rajoitetaan golfin säännöissä.
Samuli Siirala

Onko lyöntipituuden kasvattamiseen oikotietä?

Välinemerkit korostavat uusien mailojen merkitystä, mutta fysiikan lait ja golfin säännöt rajoittavat välineiden kehittämiselle. Todellinen lyönnin pituus tulee svingin tehokkuudesta.

ALOITETAAN TOTEAMALLA faktat. Strokes Gained -tilastojen perusteella tiedetään, että pidemmälle palloa lyövä pelaaja saa käytännössä aina etulyöntiaseman. Kuluvan kauden PGA Tourin draivien keskiarvo on 292 jaardia eli 267 metriä. Esimerkiksi Rory McIlroyn draivien keskiarvo on 312 yardia (285 metriä). Vajaan 20 metrin ero saattaa kuulostaa pieneltä, mutta se antaa yllättävän edun Rorylle.

Strokes Gained -tilaston mukaan jokainen avaus 10 jaardia yli tourin keskiarvon antaa 0,05 lyönnin edun. Rory siis voittaa 0,1 lyöntiä jokaisella draivilla muihin pelaajiin nähden.

Jos huomioidaan vielä draivien tarkkuus, pituudestaan huolimatta Rory missaa vain kaksi väyläosumaa enemmän yhden kisan aikana PGA Tourin keskiarvoon verrattuna.

Roryn raffiin päätyvät avaukset pudottavat siis tulosta Strokes Gained -tilastojen perusteella 0,6 lyönnillä kisassa. Tästä voidaan laskea, että Rory voittaa tällä hetkellä PGA Tourin keskivertopelaajan pelkästään avaukset huomioiden 1,25 lyönnillä kierrosta kohden ja koko kisassa jo 5 lyönnillä.

Tässä kohdassa on muistettava, että Roryn ylivoima draivien osalta on poikkeuksellista PGA Tourilla. Se on seurausta poikkeuksellisesta voimantuotosta ja svingitekniikasta, joka mahdollistaa myös tappavan yhdistelmän tehoa ja tarkkuutta.

Tarkkuuden merkitys korostuu, kun verrataan PGA Tourin draivitilaston ykköstä Cameron Champia (316 yardia, 289 metriä) ja Roryä keskenään. Champ häviää Rorylle avausten osalta jokaisella kierroksella 0,75 lyöntiä, koska ei osu yhtä usein avauksillaan väylään kuin Rory.

On luonnollista, että suurta yleisöä kiinnostaa enemmän pitkät kuin tarkat lyönnit, ja tätä tarinaa hyödynnetään tehokkaasti myös välinevalmistajien markkinointiviestinnässä. Trendiä seuraavat golflähetysten kommentaattorit, jotka hehkuttavat joskus väsymiseen asti big hittereistä ja liioittelevat yksittäisten lyöntien perusteella vaikutelmaa lyöntien mitoista. Tietyllä tavalla huolestuttavaa on kuitenkin se, että valmentajat välittävät samaa viestiä juniorigolfareille. Mutta mistä oikeastaan on kysymys? Onko lyöntien pituuden maksimoinnissa kenties unohdettu jotain?

JOS OTETAAN pohjaksi golfin kattojärjestöjen R&A:n ja USGA:n yhdessä laatima raportti lyönnin pituuksien kehittymisestä, nähdään, että vuodesta 2003 vuoteen 2018 sekä PGA Tourilla että European Tourilla draivien keskimitta on noussut 9 metriä.

LPGA:lla ja Ladies European Tourilla muutos ollut vielä pienempää: noin 3,5 metriä. Vuonna 2004 alkanut R&A:n ja USGA:n tarkempi välineiden välineiden sääntely on laittanut välinevalmistajat haastavaan tilanteeseen. Tuotekehitystä rajoittavat nyt sekä golfin säännöt että fysiikan lait.

Meidät golfarit on totutettu siihen, että uusi kausi alkaa aina välinevalmistajien tuotejulkistuksilla, joiden ominaisuuksien odotetaan olevan vuosi vuodelta parempia. Välinevalmistajat koittavat kiihkeästi keksiä tapoja, joilla golfarit saisivat lisämetrejä lyönteihinsä. Todellisia uusia innovaatioita, jotka mullistaisivat markkinat, ei kuitenkaan ole tehty viime vuosina eikä niitä ole näköpiirissäkään. Yksinkertaisena syynä on, että edes välinevalmistajat eivät pysty kumoamaan fysiikan lakeja.

Se, miten välinevalmistajat ovat lähteneet ratkaisemaan lyönnin pituuteen liittyvää ongelmaa, edellyttää pallon lentolakien ymmärtämistä.

Asiat, jotka määrittävät pallon lentoradan pituuden ja joihin golfarilla itsellään on jonkinlainen kontrolli, ovat pallon lähtönopeus (ball speed), alakierteen määrä (spin rate) ja pallon lähtökulma (launch angle).

Pallon lähtönopeuden määrittelee pääasiassa mailanpään nopeus (club head speed) ja toisaalta osuman laatu (smash factor / efficiency). Molempiin voidaan ilman muuta vaikuttaa välineillä, mutta vaikutus on mitätön verrattuna golfarin omaan panokseen svingin tehokkuuden ja toistettavuuden kannalta.

Alakierteen määrän sanelee pitkälti mailan nostokulma (loft) ja hyökkäys/kohtauskulma (attack angle), joista saadaan laskettua spin loft. Edellisten lisäksi kierteen määrään vaikuttaa osumakohta lavassa. Karkeana sääntönä voidaan pitää, että lavan yläreunasta alakierrettä muodostuu vähemmän ja alareunasta enemmän.

Samalla tavalla kuin pallon lähtölinjaan vaikuttaa lavan asento, pallon lähtökulman määrittää dynaaminen nostokulma. Myös hyökkäys- ja kohtauskulmalla sekä osumakohdalla lavassa on oma merkityksensä.

Draivereilla edellä mainittuihin arvoihin voidaan vaikuttaa lavan nostokulmalla, muotoilulla, painopisteellä ja niin kutsutulla trampoliiniefektillä (COR-arvo).

Mitä lähempänä mailan nostokulma on nollaa astetta, sitä enemmän energiaa välittyy lavasta palloon. Luonnollisesti tuollaisella nostokulmalla ei kykene lyömään muut kuin pituuslyöntiammattilaiset.

Mailavalmistajien kannalta vaihtoehdot on siis rajalliset, ja draivereiden nostokulmat ovat vakiintuneet 8–12 asteen välille.

Trampoliiniefektiä on kontrolloitu sääntöjen avulla jo pitkään, eikä sen kiertäminen tai optimointi merkittävässä määrin ole mahdollista.

PALLOON VÄLITTYVÄ liike-energia on suurin, kun osuma on täsmälleen lavan painopisteen kohdalla. Viime vuosien aikana on totuttu siihen, että draivereiden säädettävillä painoilla voidaan vaikuttaa lavan painopisteeseen. Painopistettä voidaan maksimisäädöilläkin liikuttaa lavassa vain muutamia millejä, joten vaikutukset ovat rajalliset.

Alakierteen osalta vaikutus on tyypillisesti noin 300–500 rpm:n luokkaa. Välinevalmistajat markkinoivat low spin -draivereita aktiivisesti, koska pienempi alakierre useimmilla pelaajilla vaikuttaa positiivisesti lyönnin pituuteen ja draivereissa vaikutukset ovat tästä syystä vain positiivisia.

Trampoliiniefektiä on kontrolloitu sääntöjen avulla jo pitkään, eikä sen kiertäminen tai optimointi merkittävässä määrin ole mahdollista. Se ei tietenkään estä valmistajia käyttämästä väitettä markkinoinnissa. Vastaavasti on kyseenalaista, kuinka paljon mailan lyöntipinnan muotoilulla voidaan vaikuttaa pallon alakierteeseen tai lähtökulmaan, vaikka osa valmistajista väittää tällaisen teknologian toimivankin.

Rautamailoissa lyönnin pituuden maksimointiin on käytössä hieman erilaisia keinoja verrattuna draivereihin. Raudoissa välinevalmistajat pelaavat käytännössä kahdella asialla, nostokulmalla ja lavan painotuksella.

Käytännössä rautamailojen teknologia on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana lähinnä vain uusien materiaalien osalta, joilla pyritään vaikuttamaan lavan painotukseen.

Muutamien viime vuosien aikana osa välinevalmistajista on lähtenyt vahvistamaan rautojen nostokulmia radikaalisti. Tyypillinen tapa testata uusia rautoja klubipelaajille on ottaa testiin yksi maila parilta valmistajalta ja verrata niitä rangella bägissä jo olevaan settiin. Suora vertailu on tällä konstilla saattaa olla epäreilua, koska mailojen nostokulmissa voi olla useiden asteiden eroja.

Vertailussa voisi hyvin olla esimerkiksi seuraavat rautaseiskat: Callawayn Rogue X (27 asteen nostokulma), Taylor Made M6 (28,5 asteen nostokulma), Ping G410 (28,5 tai 30 asteen nostokulma), Titleistin AP1 (30 asteen nostokulma) ja Mizunon JPX919 (32 asteen nostokulma).

Vielä villimmäksi vertailu menee jos eri kategorian rautasettejä testataan sekaisin. Esimerkkinä vaikka Titleistin AP2 rauta 7, jossa on 34 asteen tai Pingin G210 rauta 7, jossa on 33 asteen nostokulmat. Käytännössä Pingin G210 tai Titleistin AP2  -seteissä rauta 5:n nostokulmat vastaavat Callawayn Rogue X:n rauta 7:aa.

einstein.jpg

Samuli Siirala

ON HELPPO valita raudat lyönnin pituuden perusteella, mutta asialla on myös toinen puoli, joka usein unohdetaan. Alakierteen määrä lyönnissä vähenee, kun mailan nostokulma pienenee. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tavallaan lyönnin pituuden ja pallokontrollin välillä on tehtävä kompromissi.

Klubipelaajille vahvalla loftilla varustetut raudat voivat tuoda uutta intoa ja iloa pelaamiseen, kunhan lähestymislyönneissä säilyy tunne, että pallon voi pysäyttää griinille.

Pallojen osalta on nähty vastaava muutos markkinoinnissa, kun niin kutsutut low spin -pallot tulivat markkinoille. Titleistin AVX ja Taylor Made TP5 pyrkivät osaltaan tuomaan pituutta lyönteihin kontrolloimalla alakierrettä. Ongelmana luonnollisesti on, että vaikka draivissa saisi ekstrapituutta niin vastaavasti lähestymislyönnissä pallokontrollin osalta tekee väkisin kompromissin.

Todellinen lyönnin pituus tulee luonnollisesti svingin tehokkuudesta ja välineillä voidaan vaikuttaa vain vähän kokonaisuuteen. Johtuen svingin monimutkaisuudesta on luonnollista, että me golfarit koitamme löytää oikopolkuja ja pikaratkaisuja lyönnin pituuden kasvattamiseen.

Välineet antavat helpon ratkaisun, koska ne eivät edellytä uuden oppimista ja sitkeää harjoittelua. On ilman muuta suositeltavaa valita itselle parhaat mahdolliset työvälineet golfkentälle, mutta uusien mailojen valinta kannattaa tehdä aina asiantuntevan mailojen fittauspalvelun kautta.

R&A JA USGA julkaisevat yhdessä ennen tämän vuoden loppua pituuksiin liittyvän Distance insights -projektin tulokset. Projektin tarkoituksena on selvittää, miten lyöntien pituudet ovat vaikuttaneet golfiin viimeisen 100 vuoden ajan, miten ne vaikuttavat tällä hetkellä ja mihin meidän pitäisi varautua tulevaisuudessa.

Projektin tuloksissa tullaan arvioimaan mm. välineinnovaatioiden vaikutukset, pelaajien biomekaniikan kehittyminen ja kenttäarkkitehtuurin muutokset. Olisi toivottavaa, että tulevaisuudessakin golfin kaikkia osa-alueita arvostettaisiin samalla tavalla ja meitä golfareita testattaisiin golfkentillä koko lyöntirepertuaarin osalta.

GoGolf suosittelee